Saarnatuoli

EFESOLAISKIRJE 4:11

SEURAKUNTAVIRAT

© Mikko Miettinen

Ef.4:11

καὶ αὐτὸς ἔδωκε τοὺς μὲν ἀποστόλους, τοὺς δὲ προφήτας, τοὺς δὲ εὐαγγελιστάς, τοὺς δὲ ποιμένας καὶ διδασκάλους,

Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi,

Tässä jakeessa esitellään nk. ”seurakuntavirat”, ja voidaan sanoa että näiden toimivuus on eräs seurakunnan elämän tärkeimpiä kysymyksiä. Nykytilanteessa, seurakuntien ollessa enemmän tai vähemmän hengellisessä lamassa, ja joissakin tapauksissa jopa sekasorron vallassa, kuulee usein esitettävän monia tarpeellisia asioita seurakunnan elvyttämiseksi, sekä ryhtiin palauttamiseksi. Ja onkin totta, että on monia asioita joita seurakuntana kipeästi tarvitsisimme. Mutta näyttää vain siltä että emme niitä saavuta, muutoin kuin juuri näiden seurakuntavirkojen, eli armoitusten, kautta.

Jumala on nimittäin asettanut nämä armoitukset erityisesti huolehtimaan siitä, että seurakunta kykenee suorittamaan sille kuuluvat tehtävät (Ef.4:12-16). Jos tämä elementti turmellaan, tai poistetaan seurakunnan keskeltä, emme voi odottaa muuta kuin sekasortoa ja hävitystä. Tässä asiassa ei ole vaihtoehtoja. Nämä Ef.4:11 armoitukset ovat Jumalan instrumentti, ja kanava joidenka kautta Herra suorittaa tietyt tehtävät. Me emme voi korvata näitä millään muulla, koska meille ei ole annettu mitään muuta vaihtoehtoa.

Seurakunta joutui suuriin vaikeuksiin heti nk. ”apostolisen ajan” jälkeen. Tämä on profetoitu Apt.20 luvussa. Meillä on n. 50 vuoden aukko kirkkohistoriassa Apostolien Tekojen jälkeen, ja meille välittynyt perimätieto, eli kirkkohistoria, on paljolti erilaisten harhaoppien värittämää. Hyvänä esimerkkinä tästä, juuri seurakuntavirka kysymyksessä, on Didache, joka kehottaa (15:1) valitsemaan piispat ja diakonit, jotka sitten palvelevat seurakuntaa profeetan ja opettajan työssä. Tämä on väärin, mutta ilmentää hyvin sitä kuinka Saatana on alusta asti pyrkinyt sekoittamaan Jumalan asettaman järjestyksen seurakunnassa.

Tässä käsillämme olevassa jakeessa ei esitellä vain joitakin titteleitä tai arvonimiä joita voidaan saavuttaa kun edetään kirkollisessa hierarkiassa, vaan näiden ”virkojen” tai ”armoitusten” lähde on jakeen 7 armossa, josta myös armolahjat lähtevät. Ja aivan kuten armolahjoihin emme voi ketään nimittää, emme myöskään armoituksiin, sillä nämä ovat Kristuksen lahjoittamia ja siten Hengellisiä toimintoja. Ne voidaan vain tunnistaa seurakunnan keskellä (Gal.2:9), jonka jälkeen henkilö voidaan vaikkapa erottaa johonkin toimintaan armoituksensa mukaisesti (Apt.13:2-3), jos on tehtävään muuten valmis.

Mutta nämä asiat eivät ole meidän ihmisten vallan alla. Mehän emme oikeastaan saisi edes valita saarnaajia seurakuntiin, koska Jumala on se joka nämä meille antaa, oman viisautensa mukaan. Ja juuri niin monta kuin Hän haluaa.Meidän osuutemme tässä onkin koettaa olla estämättä Jumalan työtä. Jos Herra haluaa antaa samaan paikalliseen seurakuntaan vaikkapa viisi tai kymmenen Sananjulistajaa, niin tapahtukoon vain Herran tahto. Kyllä Hän osaa seurakuntansa asiat hoitaa. Meidän tulee huolehtia vain oman tehtävämme hoitamisesta, eikä sekaantua meille kuulumattomiin asioihin. Kun Jumala armoittaa ihmisen Sananpalvelukseen, on se Hänen suosituksensa meille. Tätä ei vain useinkaan haluta toteuttaa Jumalan tahdon mukaan sen tähden, että nykyisessä seurakuntakäytännössä saarnaajista tehdään, tai he itse tekevät itsestään johtajia, ja heidän työstään tehdään johtamista. Tätä ei sitten haluta jakaa toisten kanssa, eikä enää ymmärretä että koko tilanne on, sekä Raamatulle vieras, että täysin tarpeeton.Seurakuntakulttuurissammehan on, kautta sen historian, käytetty jokaista näistä armoituksista titteleinä sellaiselle johtajuudelle, joka pyrkii pois Kristuksen auktoriteetin alta. Armoitus Sananpalvelustehtävään ei siis sellaisenaan ole minkäänlainen osoitus johtajuudesta, vaan se on vain yksi palvelustyö muiden joukossa.

Sananpalvelustyö on annettu seurakuntaa palvelemaan ja on suuri vahinko että tätä Jumalan antamaa siunausta on hyväksikäytetty niin paljon, ehkäpä juuri sen takia että se on niin näkyvä asia. Kun henkilöllä on jotakin näkyvää jota ei kaikilla ole, on suuri kiusaus toimia kuin Diotrefes (3Joh.1:9-10). Mutta tällainen toiminta vain osoittaa, että henkilö joka tällaista tekee, ei ole itse päässyt tarpeeksi hyvin osalliseksi tästä nimenomaisesta siunauksesta jota hän käyttää hyväkseen. Profeetta, evankelista ja opettaja ovat henkilöitä jotka vain palvelevat seurakuntaa sillä lahjalla joka heillä itse kullakin on, ja he ovat seurakunnan keskellä samassa asemassa kuin muutkin seurakuntalaiset. He suorittavat omaa tehtäväänsä, joka on Sanan opettaminen, saarnaaminen ja julistaminen, ja työnsä tehtyään heidän tulee liittyä takaisin veljien ja sisarten joukkoon, eikä tehdä itsestään mitään ylimääräistä numeroa.

Mikään raamattukoulu ei tee henkilöstä evankelistaa tai opettajaa, sillä nämä asiat eivät ole ihmisten annettavissa. Mikään muukaan inhimmillinen avu ei anna henkilölle armoituksia. Puheenlahjat tai esiintymistaito voivat auttaa näiden tehtävien hoitamisessa, mutta eivät anna henkilölle työhön tarvittavaa armoitusta Jumalan taivaasta, joka kuitenkin on palvelustyön lähtökohta. Raamattukoulu tai muu vastaava raamattuun syvemmin perehdyttävä opiskelu ja tutkiminen on kyllä hyödyllinen, kenties jopa välttämätön asia, henkilölle jolla jo on armoitus Sanan palvelukseen.

Uusi Testamentti ei missään puhu näistä armoituksista virkoina, vaan siellä missä 1938 kirkkoraamattu käyttää sanaa ”virka”, löytyy kreikankielisestä tekstistä sanat diakonia (Apt.1:17, 25; Room.11:13; 12:7; 1Kor.12:5; 2Kor.4:1; 6:3; Kol.4:17; 2Tim.4:5), dromos (”kurssi” Apt.20:24) apostolē (”apostolaatti” Room.1:5; 1Kor.9:2), Episkopēs (”episkopaatti” 1Tim.3:1), tai ei mitään (Gal.1:1).

Ja Hän antoi (Kai autos edōke). Kristus antoi. Sana edōke – antoi, viittaa jakeeseen 8. Nämä armoitukset (tai henkilöt) ovat jakeen 8 lahjoja. Jälleen Sana tuo esille palvelustehtävien lähtökohdan, Kristuksen. Ne voidaan saada vain Jumalan maailmasta koska ne ovat hengellisiä, Pyhän Hengen kautta saatavia asioita. Tämä on myöskin syy siihen, miksi diakonia ei mainita tässä yhteydessä. Diakonin tehtävän lähtökohta on aivan erilainen. Apt.6 luvussa seurakunta valitsi keskuudestaan henkilöt jotka vain täyttivät tietyt ehdot. Samoin on 1Tim.3:12 kohdalla. Näin ei kuitenkaan ole tässä jakeessa (Ef.4:11) ilmoitettujen armoitusten laita.

Muutamat apostoleiksi (Tous men apostolous). Paljon on kiistelty siitä, onko apostoleita nykyisenä aikana enää olemassa. Hyvin yleinen käsitys on että apostoleita olivat nuo kaksitoista Jeesuksen lähintä opetuslasta, sekä Paavali. Näiden kuoltua apostolin armoituksen oletetaan lakanneen. Kuitenkin Raamattu osoittaa että apostoleita oli enemmänkin kuin nämä kaksitoista ja Paavali. Ero näiden edellä mainittujen ja muiden apostolien välillä oli se, että kahdellatoista, kuten myös Paavalilla, oli erityinen asema ja tehtävä Jumalan suunnitelmissa. He eivät erottuneet apostolien joukosta armoituksensa ansiosta, vaan erikoistehtäviensä tähden.

Ilmestyskirja erottaa nuo kaksitoista muista apostolesta kutsumalla heitä karitsan apostoleiksi, ja heillä oli erityinen tehtävä olla Herran Jeesuksen ylösnousemuksen todistajina (Apt.1:21-22). Paavali taas oli erityinen pakanain apostoli, jolle Jumalan armon taloudenhoito annettiin (Ef.3:2; Kol.1:25-26). Muita apostoleita olivat mm. Barnabas (Apt.14:4, 14; 1Kor.9:5-7), Jaakob, Herran veli (1Kor.15:7; Gal.1:19), Apollos (1Kor.4:6, 9), Silvanus ja Timoteus (1Tess.1:1; 2:7, joissain käännöksissä j.6), Epafroditus (Fil.2:25), ilmeisesti Tiitus (2Kor.8:23), ja ehkä Andronikus ja Junia (Room.16:7). Ja koska apostolin armoitus listataan muiden armoitusten joukossa, on hyvin luultavaa että se on edelleen toiminnassa.

Paavali ja Barnabas, jotka olivat apostoleita, opettivat ja evankelioivat Antiokiassa (Apt.15:35). Lisäksi heidät mainitaan profeettojen ja opettajien joukossa (Apt.13:1). Silas oli profeetta (Apt.15:32), ja jos hän on sama henkilö, kuten yleensä tulkitaan, kuin tessalonikalaiskirjeessä mainittu Silvanus, oli hän myös apostoli (1Tess.1:1; 2:6-7). Sama tessalonikalaiskirjeen kohta mainitsee myös Timoteuksen apostolina ja Paavali kehottaa häntä tekemään evankelistan työn. On siis ilmeistä että apostoli voi toimia profeettana, evankelistana ja opettajana. Apostolin tehtäviin kuului myös valita vanhimpia seurakuntiin (Apt.14:20-23).

Toiset profeetoiksi (Tous de profētas). Sana profeetta (prophētēs) tarkoittaa jotakuta joka ”tuo esiin tai puhuu eteenpäin”, joka on Jumalallisen ilmestyksen julistaja ja selittäjä.

Uuden Testamentin kirjoittamisen ajan yleisessä kielenkäytössä sana profeetta tarkoitti henkilöä jolla oli yliluonnollinen tieto, joka ennusti tulevaisuutta, tai vain puhemiestä (ilman konnotaatioita jumalalliseen auktoriteettiin). Kreikkalaisia filosofeja, ja joitakin eri ammattien taitajia kutsuttiin joskus profeetoiksi, eikä tällainen sanankäyttö tietystikään viitannut mihinkään jumalalliseen toimintaan. Myös Uudesta Testamentista on löydettävissä termi ”profeetta”, irroitettuna Raamatun Jumalasta. Paavali (Tiit.1:12) kutsuu profeetaksi henkilöä (Epimenides n.600 ekr.) joka oli pakana, eikä varmasti puhunut ainakaan Jumalan sanoja, mutta joka oli tunnettu ennustajana ja (kenties Jupiterin) profeettana, ja jota Plato kutsui jumalalliseksi mieheksi.

Toisaalta Juutalaisilla oli hyvin voimakas käsitys profeetoista Jumalan puhemiehinä, joka luonnollisesti perustui Vanhan Testamentin kirjoituksiin ja heidän pitkään historiaansa Jumalan valittuna kansana. Ja tämä puoli on se joka meitä Jumalan seurakuntana kiinnostaa, mikäli tahdomme asettaa profeetan oikealle paikalleen seurakunnan keskellä.

Meidän ajallemme tärkeä huomio onkin se, että profeetta ei aina tarkoita henkilöä joka käyttää profetian armolahjaa, vaikka armolahja kyllä usein liittyy läheisesti armoitukseen (Apt.21:10-11). Sillä profeetta voi tuoda esille Jumalan Sanaa Hengen tai kirjoitetun Sanan kautta. Paavali kirjoittaa että kaikki voivat profetoida (1kor.14:31), mutta myös etteivät kaikki ole profeettoja (1Kor.12:29).

Saarnaaminen on erityinen tehtävä joka kuuluu profeetalle ja evankelistalle (Matt.12:41; Apt.8:5). Ero näiden virkojen välillä tässä asiassa on se, että profeetan toimialue painottuu mahdollisesti seurakuntaan, ja hänen kuuluu saarnata myös uskoville yhtä hyvin kuin Jumalattomille, kun taas evankelista saarnaa lähinnä Jumalattomille (Apt.8:5; 13:1).

Saarnan vaikutuksesta ihminen voi saada piston sydämeen (Apt.2:37; 10:42), kun taas opettaminen tuottaa viisautta (San.1:5). Jer.23:22 valottaa meille tärkeän päämäärän profeetan tehtävässä, joka on saada ihmiset kuulemaan Jumalan sanaa (kohta on näin, paremmin käännetty monissa ulkolaisissa Raamatuissa). Profeetalla näyttää olevan sellainen vaikutus kuulijoihin joka pyrkii avaamaan sydämen, ja korvat Jumalan sanalle, ja profeetta asetetaankin Raamatussa aina opettajan edelle armoituksia listattaessa. Tämä järjestys johtuu siitä että ymmärtäminen tapahtuu sydämessä eikä päässä, ja  monesti tarvitaan pisto sydämeen, jotta ihminen saadaan vastaanottavaiseksi Jumalan Sanalle (Apt.2:37). Jos totuus loukkaa sinua, ei vika ole totuudessa.

Käytännössä ero saarnaamisen ja opettamisen välillä ei ole aina ihan selvä, varsinkaan tottumattoman kuulijan korvaan, mutta harjaantuneempi kuulija kykenee usein erottamaan kummasta on kysymys. Näiden asioiden luonteesta johtuen profeetat saattavatkin pitää itseään evankelistana tai opettajana, sen mukaan mikä heillä kulloinkin on tilanne ja tarve. Monesti kun profeetat kutsuvat itseään evankelistoiksi, kokevat he kuitenkin kutsumusta Sanan julistamiseen seurakunnan keskellä, joka onkin aivan oikein, mikäli he todella ovat profeettoja, eivätkä evankelistoja. Sekaannusta tässä aiheuttaa paljolti se, että uskovat yleensäkaan eivät tiedosta profeetan armoitusta opettajan ja evankelistan rinnalla, vaan ajattelevat että profeetta on vain sellainen joka profetoi, eli käyttää profetian armolahjaa.

Kaikki armoitukset ovat elintärkeitä seurakunnan terveen toiminnan kannalta, eikä mikään määrä opetusta voi korvata saarnaamista, eikä myöskään mikään määrä saarnaamista voi korvata opetusta, nämä eivät ole toisiansa vastaan vaan tarkoitettu toimimaan yhteistyössä. On valitettavaa kun uskovat valitsevat tässäkin asiassa puolia, kun toiset eivät siedä opetusta, ja toiset eivät siedä saarnaamista. Tällainen valikoiminen on ensikädessä vahingollista kuulijalle itselleen, mutta hänen kauttaan, välillisesti myös muille, ja hidastaa Jumalan työtä.

Joskus saarnaajat kutsuvat saarnaamistaan opetukseksi, kenties koska kokevat että sitä heiltä vaaditaan, ja toisinaan voi olla että vaaditaankin. Mutta meidän ei tulisi vaatia saarnaajalta opetusta, eikä opettajalta saarnaamista, jolloin Sananpalvelijan ei tarvitse tuntea oloaan uhatuksi ja yrittää venyä johonkin mitä hänelle ei ole annettu. Jos seurakunnassa jo on jompikumpi, on hyvä saada myös toinen, ja näiden molempien täytyy mahtua toimimaan saman seurakunnan keskellä.

Uudessa Testamentissa on myös joitakin jakeita jotka tuovat esille naisia profeettoina (Luuk.2:36; Ilm.2:20; ja mahdollisesti Apt.21:9; 1Kor.11:4-5;). Ja näin profeetan armoitus ratkaisee myös kysymyksen naisten työskentelystä Sananpalveluksessa seurakunnan keskellä. Olemme varmasti kaikki, vähänkin kauemmin uskossa olleet, kuulleet naisten suusta saarnoja, jotka on tarkoitettu nimenomaan uskoville, eikä Jumalattomille. Ja jos nämä saarnat ovat Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneitä, mitä me siihen sanomme? Voimmeko vastustaa Jumalaa tässä asiassa? Nais-saarnaajillehan on ollut paljon vastustusta seurakunnan historiassa, mutta tämä lienee noussut väärästä teologisesta käsityksestä, nimittäin sekaannuksesta opetuksen ja saarnaamisen välillä.

Toiset evankelistoiksi (Tous de euangelistas). Vielä reformaation aikaan oli laajalle levinnyt ajatus että evankelista on apostolin apulainen tai sijainen (vicar – vikaari), samaan tapaan kuin on vikaari Roomalaiskatolisessa kirkossa. Näille evankelistoille olisi sitten annettu erityiset tehtävät ja voima tehtäviin, tietyksi ajaksi. Toinen, myös reformaation jälkeen esiintynyt ajatus oli että evankelista on tietyksi ajaksi toimeen asetettu kirkon esimies, jolla on tietty tarkoitus ja sen myötä valtuutus, esimerkiksi asettaa henkilöitä tehtäviin ja pois tehtävistä. Tällaiset käsitykset esiintyivät hierarkisissa kirkollisissa yhteyksissä. Toiset pitävät evankelistaa lähetyssaarnaajana, joka sekin on hieman harhaanjohtava ilmaus. Evankelista voi toimia lähetyssaarnaajana, mutta niin voivat myös opettaja ja profeetta. Kyse ei ole armoituksesta vaan vain palveluspaikasta. Vielä on esiintynyt ajatus että evankelistoja olivat nuo jotka kirjoittivat evankeliumit Uuteen Testamenttiimme, joka sekin on väärä käsitys. Evankelistat ovat evankeliumin julistajia, saarnaajia joiden tehtävä on tavoittaa jumalattomia ja koettaa voittaa heidät Kristukselle.

Timoteusta on käytetty joskus esimerkkinä kun on yritetty sekoittaa armoituksia keskenään. Paavalihan kirjoittaa Timoteukselle että ”tee evankelistan työ”, ja toisaalla ohjaa häntä sanoen että Herran palvelijan tulee kyetä opettamaan (2Tim.2:24). Timoteus kuitenkin on apostoli (1Tess.1:1; 2:6;), ja siksi hänelle kuului sekä evankelistan työt, että opettaminen. Hengellistä elämäämme ja seurakuntiemme toimintoja värittävät monet historiasta periytyneet käytännöt ja uskomukset, jotka eivät ole Raamatullisia. Näin on myös evankelistan kohdalla. Tämän lisäksi sekaannukset raamatun tulkinnassa, kuten tässä Timoteuksen kohdalla, ovat tehneet paljon vahinkoa seurakunnan toimivuudelle.

Evankelistan tehtävää pidetään monesti jotenkin toisarvoisena, josta mielellään edetään ”saarnaajaksi” johonkin seurakuntaan. Liha ei tahdo olla palvelija vaan johtaja, eikä tässä kohden useinkaan haluta ymmärtää sitä, että ei saarnaajiakaan ole asetettu johtajiksi seurakuntaan. Evankelistan työn arvostus pitäisikin nostaa sille tasolle jolle se kuuluu. Seurakunnat kuihtuvat jos evankelistat eivät löydä omaa paikkaansa. Kipeästi tarvitaan tehtäviinsä hyvin opetettuja evankelistoja kaduille, sairaaloihin, kouluihin, vanhainkoteihin jne. Evankelistoja ei saa sitoa seurakunnan sisäiseen toimintaan.

Toiset paimeniksi ja opettajiksi (Tous de poimenas kai didaskalous). Jakeen kielioppi erottaa paimenen ja opettajan omaan ryhmäänsä. Sana ”ja” erottaa paimenen ja opettajan toisistaan,  kuitenkin samalla yhdistäen ne toisiinsa. Opettaja mainitaan erillään paimenesta (Apt.13:1; 1Kor.12:28) ja onkin oma armoituksensa.

Apt.20:17 kertoo kuinka Paavali kutsui tykönsä Efeson seurakunnan vanhimmat. Näille vanhimmille pitämänsä puheen loppupuolella (j.28) hän mainitsee seuraavan asian: ”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa”. Kohta tuo selvästi esille sen että Pyhä Henki on pannut juuri vanhimmat kaitsijoiksi paimentamaan Herran seurakuntaa.

Tässä Raamattu liittää yhteen henkilöön kolme eri termiä, kreikaksi presbuteros (vanhin), episkopos (kaitsija) ja poimen (paimen; tässä jakeessa verbimuoto poimainein, paimentaa, sanasta poimen). Nämä nimitykset eivät ole vapaasti vaihdettavissa keskenään, vaan jokaisella niistä on omia erityisiä ominaisuuksia.

Vanhin ja kaitsija eivät ole Pyhän Hengen kautta saatavia armoituksia, mutta paimen on. Vanhin tarkoittaa iältään vanhempaa henkilöä ja kaitsija viittaa työhön ja tehtävään (1Tim.3:1, toimi – ergon), sekä tehtävään erottamiseen (vrt. Apt.13:2 työ – ergon). Tästä syystä jakeessamme (Ef.4:11) esiintyy vain sana poimen (paimen), mutta ei vanhinta eikä kaitsijaa. Näiden sijaan paimen yhdistetään tässä opettajan armoituksen kanssa, jotka ovat molemmat Kristukselta saatavia asioita.

Apt.20:17, 28 mukaan voidaan siis sanoa, että jokaisen paimenen ja kaitsijan on aina oltava myös vanhin. Toinen kysymys sitten on se, onko jokainen vanhin aina paimen ja/tai kaitsija. Apt.20:17,28, sekä 1Piet.5:1-2 antaisivat tähän mahdollisuuden, mutta 1Tim.3:1 ilmoittaa että kaitsijaksi pyritään, kun taas paimeneksi pyrkimisestä ei missään ole mainintaa, vaan päinvastoin paimen on listattu Ef.4:11 armoitusten joukkoon, jotka saadaan Kristukselta. Vanhin voi pyrkiä kaitsijaksi, mikäli täyttää kaitsijalle asetetut ehdot, ja 1Tim.5:17 osoittaa selvästi etteivät kaikki vanhimmat palvele Sanassa, joka kuitenkin on osa kaitsijan tehtäviä (1Tim.3:2). Eli kaikki vanhimmat eivät automaattisesti ole paimenia tai kaitsijoita.

Seurakunnissa vallitseva tapa kutsua jotakuta Sanassa palvelevaa ”saarnaajaa” paimeneksi tai seurakunnan johtajaksi on vailla Raamatullisia perusteita, jolleivat nämä ole apostoleita tai paimen-opettajia. Vaikka tosin silloinkin yksikkömuoto on väärin, sillä koskaan ei paikalliseen seurakuntaan ole tarkoitettu yhtä henkilöä paimeneksi.

Eri termit ilmaisevat eri ominaisuuksia ja eri puolia tehtävästä / henkilöstä. Seurakunnan vanhin tuo voimakkaasti esille ajatuksen iässä edistyneemmästä henkilöstä, ja on tarkoitettu ehkäisemään seurakunnassa tilannetta, jota profeetta valittaa Vanhassa Testamentissa (Jes.3:4,12). Vanhimmat ovat siis iällisesti vanhempia henkilöitä seurakunnassa, eivätkä suinkaan nuoria kuten monissa paikallisissa seurakunnissa valitettavasti on tapana. Vanhin ei ole joku arvonimike joka voidaan myöntää kenelle halutaan, iästä riippumatta, vaan se on luonnollinen ominaisuus joka saavutetaan ajan myötä.

Tässä asiassa ei ole kysymys teologisesta tietämyksestä vaan elämän viisaudesta ja kokemuksesta. Vanhempi henkilö on jo elänyt monet erilaiset elämänvaiheet lävitse ja kykenee näkemään monet asiat selvemmin kuin nuoret kykenevät. Vanhemmat ovat myös jo puhaltaneet pahimmat nuoruuden höyryt pihalle, ja ovat siksi yleensä vakaampia tekemisissään. Vakaita ja maltillisia, joihin nuorempien on turvallista tukeutua. Nämä ovat luonnollisia asioita, ja Jumala antaa Sanassaan myös tällaisille luonnollisille asioille oman painoarvonsa. Me emme elä vain jossakin teologisessa pullossa, vaan todellisessa maailmassa jossa asioita tapahtuu, ja on siksi tärkeää että seurakunnan vanhimmat ovat kokeneita, Herran sotureita, joista nuoremmat saavat hyvän esimerkin todellisesta hengellisestä elämästä. Vanhassa Testamentista näemme mallin siitä kuinka vanhimmat ovat kansan edustajia. 2Moos.3:14 Herra antaa Moosekselle sanoman Israelille vietäväksi, ja käskee kokoamaan Israelin vanhimmat. Ja heti kohta luemme kuinka Mooses teki tunnusteot kansan silmien edessä, ja kansa uskoi (2Moos.4:30-31). Kuitenkin edellisessä jakeessa ilmoitetaan nimenomaan kuinka Mooses ja Aaron kokosivat kaikki Israelilaisten vanhimmat (j.29). Sama asia ilmenee myös 2Moos.12:3,21, jossa jumala käski puhua koko Israelin kansalle (j.3), ja Mooses jälleen kutsui kaikki Israelin vanhimmat (j.21). Vanhimmat olivat perhekuntiensa päämiehiä (j.21), jolloin heidän intressinsä oli sama kuin heidän perhekuntiensa intressi, ja vanhinten kollektiivinen intressi oli koko kansan intressi, jonka tähden he olivat luonnollisia kansanedustajia.

Paimen taas ilmaisee huolehtimista. Jeesus itse antaa tästä esimerkin vertauksessa hyvästä paimenesta. Samoin 1Piet.5:2-3 kertoo paimentamisen vaikuttimista ja tavasta. Kaitsijan (Episkopos, josta tulee sana piispa meille) tehtävään kuuluu ainakin opettamisen alue, sekä muutenkin opilliset kysymykset (1Tim.3:2, Tiit.1:7-11). Tätä aluetta ei löydy paimenelta eikä vanhimmalta. Tällä tavoin eri sanoilla on erilainen sisältö ja merkitys.

Edellisten lisäksi on vielä katsottava kuinka opettajan armoitus liittyy paimeneen ja sitä kautta vanhimpaan ja kaitsijaan. Tärkeimmät kohdat opettajan virasta lienevät Apt.13:1, 1Kor.12:28-29, Ef.4:11, 2Tim.1:10-11, 1Tim.2:7.

Opettaja on eritelty omaksi armoituksekseen sen tähden, että henkilö voi olla opettaja, vaikkei ole vanhin, paimen tai kaitsija.

Miksi sitten näin monimutkainen järjestelmä tässä asiassa? Siksi että Sananpalvelustehtäviä voidaan suorittaa ilman niitä erityisvaatimuksia, jotka on vanhimmille ja kaitsijoille asetettu. Opettajan armoitus on Sananpalvelustehtävä ja sitä voi suorittaa nuorikin henkilö, kunhan vain on saanut armoituksen tehtävään. Tässäkin kohden seurakuntien käytäntö on usein väärä. Tie opettajaksi seurakunnissa kulkee nimittäin usein diakonin ja evankelistan tehtävien kautta, ja johtaa yleensä vanhimmistoon. Tämä on epäraamatullinen käytäntö ja haitaksi seurakunnan terveelle kasvamiselle. Olkoon siis kullakin oma paikkansa, ja huolehtikoon jokainen oman tehtävänsä hoitamisesta. Hän antoi, profeetan profeetaksi, evankelistan evankelistaksi, paimenen paimeneksi ja opettajan opettajaksi.

Mikko Miettinen

Karstula

mikkomiettinen@saarnatuoli.net